Kasvatusvaje vai mielisairaus

Taas inspiraatio kehkeytyi aamun Hesarista ja siinä olleesta jutusta Lyhyet jonot lastenpsykiatriaan. HUS:n lasten psykiatrista vastaava ylilääkäri Leena Repokari toteaa: ”Lasten psykiatriset ongelmat ovat kehityksellisiä häiriöitä, eivät mielisairauksia. Ne syntyvät siinä ympäristössä, jossa lapsi elää. Lasta ei voi ottaa irti luonnollisesta verkostostaan, perheestä, koulusta tai päiväkodista, ja palauttaa korjattuna.” Kuulostaa järkevältä. Jotta lausuma olisi kaikin puolin adekvaatti, toisin sanoen sisällöltään oikea ja asianmukainen, tulisi kysyä, suhtaudutaanko siinä ilmiöön täysin sen luonnetta vastaavasti. Mielestäni ei mitenkään.

Ajatusvääristymä syntyy siinä, että ryhdytään puhumaan lasten psykiatrisista ongelmista, mutta todetaan sen jälkeen, että kyseessä ei ole psykiatrinen ongelma eli senkaltainen ongelma, joka vaatisi psykiatrista tai muutakaan lääketieteellistä hoitoa. Ongelma todetaan elämäntaidolliseksi, joka on myös ratkaistava ja ratkaistavissa lapsen luonnollisessa elinympäristössä. ”Hoitoon osallistuvat myös lapsen perhe ja koulu.” ”Kun hoitohenkilöstö jalkautuu lapsen kasvuympäristöön, me autamme ympäristöä pärjäämään lapsen kanssa ja ymmärtämään kehityshäiriön syitä.” Taas perustava ristiriitaisuus. Tarvehan ei ole hoidolle eikä hoitohenkilöstön avulle, vaan kasvatusvajetta korvaavan tuen ja avun järjestämisestä kodin ja koulun kasvattajille. Tarvitaan siis kasvatuksen asiantuntijoita! Asiat eivät myöskään ratkea syitä etsimällä ja syyllisiä syyllistämällä. Menneisyyteen jämähtämisen sijaan on katsottava tulevaisuuteen ja etsittävä keinoja, joiden avulla koti ja koulu voivat auttaa lasta kasvamaan ja kehittymään tähänastista suotuisammin.

Elämme läpensä medikalisoituneessa yhteiskunnassa, jossa kaikki sellaisetkin ongelmat, jotka olisivat ratkaistavissa vanhempia ja koulun henkilöstöä tukemalla, diagnosoidaan ja luokitellaan sairauksiksi. Ilahduttava uutinen oli kuitenkin myös samassa Hesarissa, jossa kerrottiin, että muutamaa seksuaalisuuteen liittyvää diagnoosia ollaan poistamassa tautiluokitusluettelosta, koska ”selvityksemme mukaan näitä seksuaalisuuden ilmenemismuotoja ei ole enää pitkään aikaan kirjattu diagnooseiksi sairauskertomuksiin”. Onhan se syy sekin ja pääasia on joka tapauksessa, ettei seksuaalisuutta ja sen toteuttamista katsota enää sairaudeksi. Pitkä tie siinäkin asiassa on kuljettu. Milloinkohan erilaisten, erityisesti lasten ja nuorten elämäntaidollisten ongelmien diagnosointia aletaan purkaa ja ryhdytään panostamaan vanhempien kasvatukselliseen tukeen? Meillähän on ainutlaatuinen neuvolaverkosto ja se on ensimmäinen paikka, jossa tulevien vanhempien tiedonjanoa voitaisiin ryhtyä sammuttamaan. Nykyisinhän sammutetaan vain akuutteja tulipaloja , jolloin lapsen tai nuoren elämänvoimat ovat jo voineet palaa niin hiipuvaksi hiillokseksi, että siitä on vaikeaa tai mahdotonta saada enää aikaiseksi kunnon elämänliekkiä. Pahimmillaan erilainen virheellisiin oletuksiin perustuva hoito tukahduttaa jäljellä olevan hiilloksenkin kokonaan sammuksiin.

Advertisement

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hoito, Kasvatus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s