Mitä on onnellisuus ja miten sen voi saavuttaa?

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen tämän blogin pariin. Innostuin kirjoittamaan luettuani tämän päivän (1.4.2023) Helsingin Sanomissa olleen Antti Kylliäisen Vieraskynä-kirjoituksen otsikolla Onnellisimmaksi nimetyn maan pitäisi jälleen puhua hyveistä. Sen alla olevassa kiteytyksessä luki vielä ”Suomalainen yhteiskunta antaa erinomaiset mahdollisuudet kasvaa hyveelliseksi yksilöksi, ja ne kannattaisi käyttää hyväksi”.

Kylliäisen oli kirvoittanut tarttumaan kynään Suomen jo kuudes peräkkäinen ykköspaikka kansainvälisessä World Happiness Report -vertailussa. Sijoittuminen maailman onnellisimmaksi maaksi tuntuu liian hyvältä ollakseen uskottava. Väite kuulostaa suomalaisen korvissa suorastaan oudolta. Eikä onnellisuusraportti edes yritäkään mitata onnellisuutta sinänsä, vaan yhteiskunnassa vallitsevia olosuhteita, joiden perusteella arvioidaan niiden kykyä tarjota kansalaisille hyvinvoinnin edellytyksiä. Onnellisuustutkimuksen logiikkana on, että kun ihmiset voivat hyvin, ovat he väistämättä myös onnellisia. Onnellisuutta mitataan siis tällä tavalla epäsuorasti. Mutta ovatko tulokset sittenkään totta?

Antiikin filosofi Aristoteles otti esittelemänsä hyveteorian perustaksi eudaimonian käsitteen. Se on perinteisesti käännetty onnellisuudeksi. Sitä se tarkoittikin myös antiikin Kreikassa, mutta silloin onnellisuudella ymmärrettiin jotakin aivan muuta kuin mitä sillä nykyisin ymmärretään. Olen itse kuvaillut eudaimonian mukaista onnellisuuden käsitettä kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä. Kokonaisvaltaisuudella viittaan eräänlaiseen pysyväluonteiseen pohjavireeseen tai maaperään, josta ihmisen perusasenteet sekä ajattelu- ja suhtautumistavat kaikkeen elämässä esiintyvään versoavat.

On sanomattakin selvää, että kukaan ei voi kokea joka hetki erilaisia positiivisia tunteita, kuten mielihyvää ja iloa, mutta sitä ei tässä tarkoitetussa onnellisuudessa edellytetäkään. Sen sijaan oletetaan, että onnellisena itsensä pitävä ihminen kykenee asennoitumaan kaikkeen elämässä eteen tulevaan siten etteivät rankimmatkaan kokemukset muserra häntä, vaan hän kykenee suhtautumaan niistä huolimatta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Jollei juuri sillä hetkellä, niin ainakin vähitellen niin, että hän voi kokea ajan mittaan elämänsä jälleen varsin hyvää elämää.

Kylliäinen puhuu kirjoituksessaan hyveistä ja toteaa, että ”Aristoteleen mukaan todellisen eudaimonian saavuttaminen edellyttää kahta asiaa, luonteen hyveiden hallintaa ja siedettäviä ulkoisia olosuhteita. Olosuhteet ovat meillä muuhun maailmaan verrattuna huippuluokkaa, mutta luonteen hyveissä meillä mitä ilmeisimmin olisi parantamisen varaa.” Näin varmasti onkin, mutta käsittääkseni hyveet riippuvat elettävästä ajasta ja paikasta, toisin sanoen ne ovat subjektiivisia arvostelmia siitä, mikä on kunkin yhteiskunnan mukaan tavoiteltavaa. Mitä pidettiin antiikin aikana hyveenä, voi nykyisten yhteiskuntien mukaan olla jossakin päin maailmaa vaikkapa suuri pahe. Siksi puhunkin itse hyveiden sijaan mielummin arvoista, jotka ovat objektiivisia totuuksia, jotka ovat pysyviä ja ikuisia, siis ajasta ja paikasta riippumattomia. Tällaisia ovat esimerkiksi hyvyys, kauneus, totuus, oikeudenmukaisuus, ja kaikkein suurimpana ja korkeimpana rakkaus. Kun ihmiset pohtivat elämänsä päämääriä, tulisi niiden perustua tämänkaltaisiin aineksiin.

Elämän päämäärien sijaan voitaisiin puhua elämän tarkoituksista. Varsinainen, aidosti arvokas tarkoitus on siis jotain sellaista, joka toteuttaa objektiivisten arvojen mukaisia päämääriä. Kun elämän tarkoitusta koskevaa kysymystä nykyaikana eniten käsitellyt Viktor Frankl käyttää ilmaisua elämän tarkoitus, viittaa hän nimenomaan kunkin ihmisen oman elämän tarkoitukseen. Tai vieläkin tarkemmin, kullekin ihmiselle kunakin hetkenä tarjolla oleviin arvokkaisiin tarkoitusmahdollisuuksiin. Kyse on siis tilaisuuksista, joissa toteutetaan jotain objektiivisesti arvokasta, jotain, joka on kaikille arvokasta. Toisin sanoen sellaista, joka edistää yhteistä ja yleistä hyvää.

Viktor Frankl on todennut, että mitä enemmän ihminen tekee hyvää, sitä paremmaksi hänen elämänsä muodostuu. Franklin mukaan onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voisi suoraan saavuttaa eikä siihen myöskään kannata suoraan pyrkiä. Hän korostaa yleisemminkin, että mitä enemmän ihminen pyrkii suoraan johonkin myönteiseen tulokseen tai vaikutukseen, sitä enemmän se karkaa häneltä. Sen sijaan, kun ihminen toteuttaa elämässään arvokkaita päämääriä ja tarkoituksia, onnellisuus toteutuu automaattisesti, ikään kuin sivuvaikutuksena, sikäli ja siinä määrin kuin se on toteutuakseen. Eli kun ihminen edistää yhteistä ja yleistä hyvää, on hänellä mahdollisuus kokea elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi.

Advertisement

Älä hillitse pakonomaista tarvettasi auttaa

Anna-Stina Nykänen (HS 22.3.2020) kirjoitti ”Miten voin auttaa” otsikoidussa esseessään kuinka syvä huoli painaa nyt suomalaisten mieltä. Pohditaan, miten meidän käy, miten yksinäisen tuttuni käy. Nykänen kirjoittaa, että myöntätunto voi ratkaista isojakin ongelmia.

Nykänen toteaa pitävänsä eniten tästä myötätunnon määritelmästä: myötätunto on empatian tunteeseen perustuva pakonomainen tarve auttaa toista ihmistä. Esseensä muissa kohdissa hän toteaa mm., että myötätunto on tekoja, joita edeltää tunne nimeltä empatia. Ja että myötätuntoon liittyy tunteellinen taso, sisäinen palo, yksittäisen ihmisen pakottava tarve olla toiselle ihmiselle avuksi. Hän kuvailee vielä:

Vaikka tulisi millainen pommitus tai maanjäristys ja talot menisivät murskaksi, katso, aina sinne joku ihminen juoksee apuun. Se on myötätuntoa. Pakonomaista tarvetta auttaa, vaikka vastassa olisi kivivuori ja itse olisi paljain käsin. Mutta jos alla on toinen ihminen.

Juuri nyt iso osa suomalaisista tunnistaa itsensä tästä. Me olemme niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta juosta apuun.

Kaikki tuo on totta. Kuitenkin niin, että ehkä jopa kolmasosa ihmisistä on sellaisia, joiden synnynnäinen kyky myötätuntoon ei ole koskaan saanut mahdollisuutta kehittyä tai se on tukahtunut jossain vaiheessa elämää. Selkeällä enemmistöllä ihmisistä se kuitenkin ilmenee tavalla tai toisella tälläkin hetkellä, mutta suurin osa meistä on kuitenkin jollain tavalla hämillään ja epätietoinen siitä, mitä tässä tilanteessa tarvitsisi ja voisi tehdä.

Mielestäni myötätuntoa on jo se, että noudattaa mahdollisimman tarkkaan hallituksen kehotuksia olla levittämättä virusta, koska kukaan meistä ei voi tietää, onko taudin kantaja vai ei. Samalla voi olla yhteydessä sekä lähimmäisiinsä että eniten apua tarvitseviin ihmisiin vähintäänkin kaikin mahdollisin sellaisin keinoin, jotka eivät välttämättä vaadi fyysistä kontaktia. Siis tarjoata ja antaa henkistä tukea kanssaihmisille, koska se voi ratkaisevalla tavalla auttaa meitä kaikkia selviämään kriisin keskellä. Varsinkin, jos itse ei kuulu nk. riskiryhmiin, voi toki tehdä huomattavan paljon enemmänkin eli olla myös fyysisesti apuna esim. käymällä kaupassa ja apteekissa riskiryhmiin kuuluvien puolesta. Se, jolla on pakottava tarve auttaa, löytää kyllä keinot siihen.

Mistä myötätunto kumpuaa ja miksi se ei ilmene kaikilla? Viktor Frankl puhuu ihmisen kaikkein perimmäisimmästä tarpeeesta, jonka hän nimeää tarkoituksen tahdoksi. Perimmäinen se on sikäli, että sen toteutuminen arvokkaina ja hyvinä tekoina toisille määrittää koko meidän elämän laadullisen hyvyyden. Toisin sanoen, mitä enemmän toisille tekoja, jotka ovat heille arvokkaita ja merkityksellisiä, sitä paremmin toteutan elämäni tarkoitusta. Ja vain oman elämänsä tarkoituksen toteuttaminen aikaansaa onnellistavan kokemuksen elämän hyvyydestä. Ei pelkästään yksittäisinä onnen hetkinä, vaan syvällä sisimmässä olevana pohjavireenä, sellaisena maailmankatsomuksena, jonka avulla kykenee kestämään elämään väistämättä kuuluvat huonotkin hetket.

Tarkoituksen tahto, pakottava tarve tehdä hyvää, erilaisia arvokkaita ja hyviä tekoja toisille ja kaikille yhteisesti, on meillä kaikilla olemassa jo syntyessämme. Tutkimusten mukaan se myös ilmenee jo pikkulapsilla. Vaarana kuitenkin on, että se tukahtuu, jos lapsi ei saa osakseen riittävästi myötätuntoa ja rakkautta, vaan lapsen vanhemmat ja kasvatukseen osallistuvat (loppuviimeksi me kaikki tavalla tai toisella) syyllistävät, kurittavat, rankaisevat, kostavat tai hylkäävät, jättävät lapsen yksin häpeämään itseään, jos lapsi tekee jotain ns. ”väärin”.

Tällaisina aikoina herää toivo siitä, että yhä useamman ihmisen tarkoituksen tahto herää ja alkaa kukoistaa ja joillakin jopa vahvistua siinä määrin, että he päättävät omistautaa loppuelämänsä toisten auttamiselle. Toivon, että tämä inhimillisyyden ydin vahvistuu kaikissa meissä. Myötätuntoiset ja rakkaudelliset teot toisia kohtaan ovat se ehtymätön ja uusiutuva energian lähde, josta voimme ammentaa voimia kestää ja selvytyä sekä nyt että tämänkin kriisin jälkeen.

 

 

 

Älä lamaannu peloistasi, nyt on aika toimia

Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirustauti julistettiin 11. maaliskuuta pandemiaksi eli maailmanlaajuisesti levinneeksi epidemiaksi. Pandemia-sana tulee kreikan kielen sanoista pan ’kaikki’ ja demos ’ihmiset’. Koronavirus vaikuttaakin jo tavalla tai toisella kaikkiin maailman ihmisiin. Tauti on uusi ja entuudestaan tuntematon ja siksi se aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kuten huolestuneisuutta ja pelkoja. Sairastumisen ja kuolemankin uhan koetaan leijuvan varjona päällämme – jotkut puhuvat ”mustasta joutsenesta” – koska kukaan ei vielä tiedä, miten poikkeava tauti mahdollisesti on tavanomaisiin tartuntatauteihin verrattuna.

On syytä tiedostaa, että Suomessa influenssaan kuolee joka vuosi arviolta 500–2 000 ihmistä, ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvat ihmiset, kuten vanhukset ja ne, joilla on erilaisia perussairauksia (kuten krooninen sydän- tai keuhkosairaus, diabetes tai munuaisen vajaatoiminta), joutuvat muita herkemmin sairaalahoitoon. Toivottavasti koronaviruksenkaan osalta ei ylitetä näitä tavanomaisia määriä – vähättelemättä tietysti niitäkään ja niistä aiheutuvia monia traagisia seurauksia yhtään mitenkään.

Logoteorialle ja logoterapialle on todella tarvetta tällaisen yleismaailmallisen eksistentiaalisen kriisin ja ahdistuksen aikana ja myös sen jälkeen. Ihmisten kahtiajako on ollut selkeästi huomattavissa: jotkut ovat lamaantuneet ja käpertyneet pelokkaina kuoreensa, kun jotkut toiset ovat alkaneet toimia muiden ihmisten auttamiseksi – he ovat siis kokeneet tarkoituksen kutsuvan heitä ja löytäneet sisästään henkisen uhmavoimansa vahvistamaan heitä sen toteuttamisessa. Viktor Franklin nimeämän, ihmisessä piilevän erityisen henkisen kyvyn, henkisen uhmavoiman arvo ja merkitys korostuukin näinä aikoina ja sen löytäminen itsestä olisikin joillekin jopa elintärkeää. Kaikille muillekin henkisen uhmavoiman ilmeneminen vahvistaisi omaa kykyä selviytyä tämänhetkisestä kriisistä. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä löytämään kaikesta tapahtuvasta – omasta tai ympärillä näkyvästä kärsimyksestä – huolimatta uusia sellaisia arvokkaita tarkoitusmahdollisuuksia, jotka kantavat jopa aiempaa parempaan tulevaisuuteen.  Siksi henkisen uhmavoiman etsimisen, löytämisen ja vahvistamisen pitäisi olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää myös nykyistä tavanomaisempina aikoina.

Omaan mahdolliseen sairastumiseenkin voi jo etukäteen asennoitua jopa tarkoitusmahdollisuutena sen sijaan, että näkisi sen pelkkänä uhkana varsinkin, jos ei ole vielä kovin vanha eikä omaa jotain nk. perussairautta. Tällöin voi ajatella, että parannuttuaan on saanut pysyvän immuniteetin ja voi huoletta liikkua kaikkien taudinkantajien tai tautia sairastavien parissa heitä tukemassa, auttamassa ja hoitamassa. Taudin sairastuminen parantaa siten mahdollisuuksia pitää huolta muista ja hoivata kärsiviä heidän vaikeassa ja joillekin myös hengenvaarallisessa elämäntilanteessaan.

Juuri nyt erityisesti riskiryhmiin kuuluvat vanhukset ja sairaat tarvitsevat toisten apua paljon enemmän kuin normaalioloissa (ihan kaupassa, apteekissa yms. käynneistä alkaen, psyykkis-henkisestä avusta puhumattakaan). ja tietysti kaikki muutkin heikoimmassa asemassa olevat, kuten täällä olevat ajelehtivat maahan muuttaneet (turvapaikanhakijat, paperittomat, kielteisen päätöksen saaneet jne.), työttömät, asunnottomat, köyhät, yksinäiset jne. Onneksi monet ihmiset ovat jo aktivoituneet, ja nimenomaan auttavaan ihmistyöhön kouluttautuneilla se kuuluu velvollisuuksiinkin – tai logoteoreettisesti ilmaisten vastuullisena olemiseen.

Ajassa on siis tarjolla poikkeuksellisen paljon tarkoitusmahdollisuuksia, joihin voi tarttua. Lähes jokaisella meistä on mahdollisuus valita, sulkeutuuko omaan sisäisyyteensä synkkien tunteiden ja ajatusten pariin murehtimaan, vai ryhtyykö johonkin, jonka kokee olevan sekä jollekin toiselle arvokasta ja merkityksellistä että omien vahvuuksieni perusteella itselle ominaista. Paljon erilaista arvokasta ja hyvää voimme tehdä myös etäältä.

Maailman vihaisin kansa?

Ärsyynnyn aina, kun joku puhuu vihasta suuttumuksen synonyyminä. Vielä enemmän kiihdyn, kun vihasta puhutaan myönteisenä ilmiönä, jonkinlaisena ihmisen perusoikeuksiin kuuluvana asiana ja hyvään elämään johtavana kykynä ja ihanteena. Suutun tällaisesta puheesta, mutta en silti koe minkäänlaista vihaa näitä puhujia kohtaan.

Suomen kieli poikkeaa monesta muusta kielestä näiden kahden sanan käytön osalta. Esimerkiksi ruotsin kielessä bli arg (suuttua) merkinnee ihan jotain muuta kuin hata (vihata). Tai englannin kielessä anger (suuttumus) kuvastaa käsittääkseni tyystin erilaista ilmiötä kuin hate (viha). Puhutaan mm. anger managementistä, jolla tarkoitetaan suuttumuksen hallintaa – vaikka suomen kielessä olen kuullut puhuttavan myös vihan hallinnasta. Se kohdentuisi kuitenkin aivan erilaisiin asioihin kuin suuttumuksen hallinta.

Vihan olemusta osuvasti kuvaavia käsitteitä ovat mm. Suomessakin kaiken aikaa ajankohtaistuneet aihepiirit, kuten vihapuhe (hate speech) tai viharikos (hate crime). Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti:

»Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Tämä koskee niin aggressiivista suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, siirtolaisten ja siirtolaistaustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan.”

Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen viharikoksen käsitettä, mutta vihapuhe täyttää yleensä useankin rikoksen tunnusmerkistön. Edellä olevasta vihapuheen määritelmästä on helppo nähdä vihan selkeä ero suuttumukseen. Viha liittyy suhtautumiseen toisia kohtaan, eli kyse on asenteesta (ennakkoluulo, suvaitsemattomuus), joka on jotain paljon syvällisempää ja pysyväluonteisempaa kuin suuttumus, joka on hetkellisesti ilmenevä ja myös tyyntyvä tunne. Viha on siis myös hetkellistä suuttumuksen tunnetta pysyväluonteisempi mieliala, josta voi olla vaikea päästä eroon muuten kuin määrätietoisen itsensä kanssa työskentelyn kautta.

Eräs viime vuosisadan merkittävimmistä arvofilosofeista, Max Scheler, puhuu vihasta rakkauden vastakohtana. Molemmat edustavat voimakasta kokemista, jotka sijoittuvat vastakkaisille äärilaidoille. Ne ovat siten toistensa poissulkevia vastakohtia ja vihan osalta voisi ehkä jopa puhua siihen ”sairastumisesta”. Jos ihmisen elämästä puuttuu rakkaus, häneltä puuttuu kaikkein korkein mahdollinen arvo, joka rikastuttaisi hänen ja samalla toistenkin elämää. Rakkauden kautta ihmisen koko elämä saa perimmäisen tarkoituksena.

Scheler kuvaili, kuinka ihminen voi vaiheittain ajautua yhä kokonaisvaltaisemmin vihan ohjaamaksi. Kehityskulku voi olla sellainen, että ihminen on aluksi suunnannut huomionsa hyvään ja arvokkaaseen, mutta joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään pyrkimyksissään päästä osalliseksi tästä hyvästä ja arvokkaasta. Jos ihminen turhautuu tai pettyy toistuvasti suuntautuessaan tiettyä arvokkaana ja tärkeänä pitämäänsä asiaa kohti, hänen rakkautensa sitä kohtaan voi muuttua kateudeksi, häpeäksi ja lopulta vihaksi. Hänen elämänsä tuntuu lopulta tyhjältä ja merkityksettömältä eikä hän löydä muuta keinoa kuin täyttää se vihalla ja kaunaisella katkeruudella. Samalla hän kadottaa mahdollisuutensa kokea rakkautta toisia tai itseäänkään kohtaan.

Viha ja kaunainen katkeruus alkavat vähitellen värittää kyseisen ihmisen tapaa tarkastella todellisuutta, eli koko hänen maailmankuvansa muuttuu. Se vääristää hänen käsityksensä ihmisistä, maailmasta ja arvoista. Hän alkaa palvoa epäarvoja ja hänen on mahdotonta nähdä todellisia, aitoja arvoja oikeassa valossa katkeruutensa tuottaman kielteisyyden takia. Hänen vihansa kohdistuu voimakkaimmillaan kaikkiin niihin ihmisryhmiin tai asioihin, jotka edustavat juuri sitä, mitä hän ei ole voinut saada itsellensä tai saada omakseen.

Kateus, viha ja kaunainen katkeruus on heikon ihmisen tapa kohentaa itsetuntoaan ja asemaansa sitä kautta, että hän mitätöi kautta ihmiskunnan historian ihanteina olleita arvoja ja näitä ilmentäviä ihmisiä tai asioita. Huomionarvoista on, että tällainen vaara ei koske pelkästään joihinkin ääriryhmiin ja niiden aatteisiin kiinnittyviä ihmisiä, vaan uhka koskee meitä kaikkia. Meidän on oltava jatkuvasti valppaina ja syytä pohtia valintojamme ja sitä, mihin suuntiin ne elämäämme ohjaavat. Sanatkaan eivät ole viattomia ja siksi kannattaa olla tarkkana niidenkin valinnoissa.

Nuoret sanovat usein vihaavansa jotain ihmistä (esimerkiksi heidän vapauttaan rajoittavaa vanhempaansa) tai asiaa (koulua, ruokaa jne.). Tuskin he kuitenkaan viittaavat rakkauden vastakohtaan, vaan ovat vain hetkellisesti voimakkaan tunnemyrskyn vallassa (kohdistuen johonkin ihmiseen), tai eivät yksinkertaisesti pidä jostain asiasta ainakaan sillä hetkellä (koulusta, ruokalajista tms.).  Voimakkaat, äärilaitoja kolistelevat reaktiot, kuuluvat nuoruuteen eikä niistä ole yleensä syytä huolestua, jos ne voi tulkita esittämälläni tavalla. Muissa yhteyksissä huolestun kuitenkin aina ihmisistä, jotka puhuvat vihaavansa jotain, varsinkin jotain toista ihmistä, tai sellaisia perustavia arvoja kuin hyvyys, kauneus, rakkaus, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus jne.

 

Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Hyvä, paha aggressio

Blogikirjoituksen aihe ikäänkuin putosi syliini, kun ryhdyin selailemaan näytteenä saamaani uutta Anna-lehteä (nro 30/26.7.18). Riina-Maria Metson artikkelissa ”Oletko sinut aggressiosi kanssa” haastateltiin Heli Pruukia, jolta on kuulemma ilmestymässä yhdessä Terhi-Ketola-Huttusen kanssa kirja ”Vihainen nainen – Hyvä, paha aggressio”. Kirjasta en tiedä, mutta ainakin artikkeli oli varsinainen sekamelska, jossa erilaiset tunteet, käyttäytymismuodot, toimintatavat ja oireilut menivät herttaisesti sekaisin. En tiedä, kuka sekaannukset oli aiheuttanut, haastattelija vai haastateltava, mutta jälki oli kuitenkin harmittavan kehnoa.

Itse olen ehkä harmillisenkin tarkka käsitteiden määrittelyistä ja merkityksistä (ehkä filosofin helmasynti) ja varsinkin, kun aihepiiri oli minulle erittäin tuttu, en voinut välttyä siltä, että minussa heräsi aggression tunne. Joka oli tässä yhteydessä myönteinen, koska se sai minut kirjoittamaan tämän asioita toivottavasti selventävän artikkelin. Se johti siis suuttumukseen ja aktiiviseen toimintaan epäkohtien korjaamiseksi, mutta ei minkäänlaatuiseen vihaan mitään tai ketään kohtaan.

Artikkelissa käsiteltiin monenlaisia tunteita ristiin rastiin ja aggressiosta oli tehty jonkinlainen yläkäsite. Sitähän se ei ole, vaan yksi monista ihmisen perustunteista ja aina tunteet kietoutuvat myös muihin tunteisiin. Mikään tunne ei myöskään ole hyvä tai paha itsessään, vaan ihmiselle on sitä parempi, mitä laajempi tunnekirjo hänelle on kehittynyt ja mitä syvällisemmin hän kykee tunteita kokemaan. Eräs olennainen elämäntaito on kyky suhtautua kulloisiinkin tunteisiin rakentavalla tavalla, toisin sanoen niin, ettei niiden kokeminen johda sellaiseen toimintaan, josta aiheutuu kielteisiä seurauksia joko itselle tai toisille. Tunteiden kokeminen on siten tyystin eri asia kuin ihmisen käyttäytyminen, teot tai toiminta.

Aggressiivisella käyttäytymisellä tarkoitetaan yleisesti sellaista käyttäytymisestä, josta aiheutuu juuri kielteisiä seurauksia jo(i)llekin – yleensä jopa jollain tavalla kaikille osapuolille. Siinä ei siis ole mitään rakentavaa, vaan sen tilalle tulisi kyetä valitsemaan jokin muunlainen tapa toimia. Kun aggressiivisuus määritellään näin, rinnastetaan se silloin yleensä fyysiseen tai psyykkis-henkiseen väkivaltaan jotain toista tai itseä kohtaan. Aggressiivisella käyttäytymisellä voidaan ymmärtää myös suuttumista (tai ”vihastumista”, joka sekottuu turhan helposti vihaan) jostain epäoikeudenmukaisuudesta tai muusta epäkohdasta ja ryhtymistä johonkin – toivottavasti rakentavaan – toimintaan, jonka avulla siihen on tarkoitus puuttua tai se on tarkoitus korjata.

Minua alkaa aina suututtaa, kun vihasta puhutaan myönteiseen sävyyn tai kuten mainitussa artikkelissakin ”välttämättömänä tunteena kuin vaikkapa ilo ja suru”. Usein ihmisiä, eritoten naisia, jopa kannustetaan vihaan (ei onneksi kuitenkaan tässä artikkelissa). Viha on tuhoava voima, joka voi tyhjentää ihmisen kaikesta arvokkaasta ja hyvästä ja voi jopa tukahduttaa koko hänen elämänilonsa ja äärimmillään myös elämänhalunsa. Siksi voi jopa puhua ”vihaan sairastumisesta”, vaikkei se olekaan sairaus siinä merkityksessä, että sitä voitaisiin hoitaa joillakin lääkkeillä. Työstämistä joko omaehtoisesti, jos kyvyt siihen riittävät, tai viime kädessä terapeutin tai psykiatrin kanssa, se voi sen sijaan vaatia jopa vuosikausia. Työskentely on tarpeen, kunnes vihan aiheuttaja omassa kokemisen kokonaisuudessa eli tajunnassa ja sen elämän aikana muodostuneissa horisonteissa selviää. Sen jälkeen vihasta voi päästä eroon. Tällöin ihmiselle avautuu uudestaan mahdollisuus rakkauteen elämän keskeisimpänä voimana sekä tärkeimpänä elämänvoiman antajana ja päämääränä.

Tämä oli erittäin lyhyt katsaus aihepiiriin ja sellaisena myös pinnallinen. Toivottavasti kuitenkin joiden käsitteiden välisten merkitysten eroa havainnollistava.

 

 

Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Kun ihminen ”ajattelee aivoillaan”

Hesarin tiedesivut 27.4. olivat jälleen täynnä harhaanjohtavia väitteitä ja utopistisista tiedefantasiaa. Kyllähän Kalevalassa ajatellaan aivoilla, mutta siinä kuvattu maailma onkin syntynyt sotkan munasta ja ihmekone sampo jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Todellisessa maailmassamme, tässä missä oikeasti elämme, ei ole ajattelevia aivoja. Aivot eivät ole mikään sampo, joka jauhaa itsestään ajatuksia ja tunteita. Ihmisen tajunta, ymmärrys, on eri asia kuin ihmisen aivot. Tajunta tarvitsee aivoja avukseen, eräänlaiseksi mekaaniseksi apuvälineeksi, mutta aivot eivät luo tajuntaa.

Ei moottorikaan ole koko auto eikä se, että autoon on asennettu moottori, vielä aiheuta mitään liikettä.

Lasten tiedekysymyksissä eräs lapsi kysyi, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. Yleislääkäri, joka oli valittu vastaamaan kysymykseen, totesi, että koko ihminen ajatteluineen ja tunteineen sijaitsee aivoissa. Tähän eivät usko edes nykyisten neurotieteilijöidenkään enemmistö, vaikka aivotutkijat alun perin kuvittelivatkin ihmisen mielen, tietoisuuden löytyvän aivoista ja hurjimmat utopistit uskoivat jopa koko maailman alkuperän arvoituksen ratkaisun löytyvän ihmisen aivoista. No, ehkä 1,5 kiloa solumassaa onkin jollain tavalla verrattavissa kalevalalaiseen sotkan munaan tai muiden mytologioiden alkumunaan, mutta mitään muuta perustetta tällaiselle luulottelulle ei voi löytyä.

Varsinaisessa tiedejutussa kerrottiin otsikolla Ihmisen miniaivot hiireen, kuinka pala ihmisen aivokudosta juurrutettiin hiiren aivoihin. Jutussa puhuttiin hermoklimpistä, kudospallukasta, hermosoluista muodostuvasta kudosklimpistä jne. Aivan oikein, sitähän aivot ovat. Hiirikokeen kerrottiin olleen häkellyttävä menestys, ja että tutkijat pystyivät ennennäkemättömän tarkasti seuraamaan, miten sähkö kulki elävän hiiren aivoissa sen oman kudoksen ja ihmiskudoksen välillä. Seuraava lause sai kuitenkin jo hälytyskellot soimaan, kun siinä todettiin, että nyt on siis luotu hiiriä, joiden aivoissa pieni osa on ihmistä. Siis ihmistä (?!), samalla tavalla käsitettynä kuin aiemmin kertomassani asiantuntijavastauksessa lapsen tiedekysymykseen. Ikään kuin pelkät aivot olisivat sama kuin ihminen. Seuraavaksi sitten hieman ihmeteltiinkin, että koehiiristä ei kuitenkaan tullut superälykkäitä, vaan siirretty ihmisen aivokudos ei merkinnyt hiirille mitään. Ja lopuksi mietittiin, voisiko laboratoriossa kasvatettu miniaivo – siis pelkässä viljelyastiassa oleva, ei hiiren aivoihin istutettu – jopa saavuttaa jonkinlaisen tietoisuuden tai ainakin reagoida ympäristön ärsykkeisiin.

Hieman samanlainen kuvitelma kuin, jos olemme rakentaneet auton moottorin ja alamme odottaa, että se käynnistyisi katseemme vaikutuksesta ja lähtisi kohta liikkumaankin haluamaamme suuntaan.

Edellisen, myyttiseksi tarinaksi ja uskomukseksi muunnetun tiedeuutisen, yhteen vetäväksi kommentiksi riittänee, että saman päivän verkkolehden tiedeosastossa oli myös uutinen, jossa todettiin, että tieteessä on kaksi suurta mysteeriä: Missä ovat ulkoavaruuden muukalaiset ja missä on ihmisen g-piste? Niinpä.

Kuvitteelliset myytit, joihin sisältyy myös hieman totuutta, vetoavat kaikessa mielikuvituksessaan valitettavan hyvin suureen yleisöön. Tiedefantasioilla pyritään vahvistamaan tieteellistä maailmankuvaa, luonnontieteen arvoja ja normeja ja sen valta-asemaa suhteessa humanistisiin tieteisiin, joihin myös filosofian voidaan katsoa kuuluvan. Tällaiset ideologiset muodostelmat, moderneista myyteistä rakentuvat uskomusjärjestelmät, pyritään saamaan niiden jatkuvalla ja laajalla rintamalla tapahtuvalla toistolla näyttämään luonnollisilta, jolloin suuri yleisö ei huomaa niihin sisältyvää vallankäyttöä.

Palaan vielä lapsen esittämään kysymykseen, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. ”Asiantuntija” lopetti vastauksensa ihan hyvään pohdintaan siitä, onko aivojen käyttö vai sydämellisyys filosofisessa mielessä tärkeämpää. Hän päätyi pohdinnassaan mielestään tasapeliin: ihmiskunnan pitkäaikainen kokemus on, että pelkästään järjen avulla ei elämästä selviä, vaan myös sydämen pitää olla paikallaan, niin että osaamme ottaa toiset huomioon. Omasta mielestäni tästä voidaan päätellä, että sydän voittaa aivot 6-0.

Oman pohdintani lopuksi totean, että ihminen ei ole aivonsa tai ihmisen aivot eivät ole sama kuin ihmispersoona kaikkine olemuspuolineen. Mutta filosofisesti voisi ehkä todeta, että ihminen on omatuntonsa. Toisin sanoen, ihmisen ihmisyyden aste, hänen eettisyytensä – tai sydämellisyytensä – määräytyy sen mukaan, mitä tarkemmin hän opettelee kuuntelemaan ja kuulemaan omantuntonsa ääntä ja mitä varauksettomammin hän sen viestejä noudattaa.

Ihmisellä ei ole alitajuntaa

Jotkut käännösvirheet jäävät voimaan ja vakiintuvat käyttöön, kun niitä ei kukaan ymmärrä kyseenalaistaa. Yksi tällainen on suomen kielen alitajunta-sana. On hämmästyttävää, mistä tällainen sana on saanut alkunsa, koska ainakaan Sigmund Freudin käsitteet eivät johdattele siihen millään tavoin. Freud’han puhui ihmisen tietoisesta ja tiedostamattomasta tajunnasta, saksaksi das Bewusste ja das Unbewusste. Etuliite un- tarkoittaa saksan kielessä substantiivien yhteydessä negaatiota, toisin sanoen jonkin olemassaolon kieltämistä tai vastakohtaa. Eli juuri tässä tapauksessa tiedostamattoman sijaan tiedostamatonta tajunnan osaa.

Vaikka voidaan perustellusti muodostaa mielikuva, että tiedostamaton on tiedostamisen osalta jotain alempaa, ei asia ole näin yksinkertainen. Sitten Freudin aikojen on nimenomaan fenomenologisen filosofian ansiosta ymmärretty, että ihmisen tajunnan sisältö on kaiken aikaa liikkeessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mitä meidän tarvitsee kunakin hetkenä tai kussakin tilanteessa ymmärtää, nousee tajuntamme tiedostamattomista horisonteista tietoiseksi, mutta sen jälkeen kaikki se palaa jälleen takaisin sinne eli tiedostamattomaksi. Siltä osin, kun meidän ei enää tarvitse ymmärtää tätä samaa tai jotain samankaltaistakaan enää koskaan, häipyy kyseinen ymmärtämämme asia kauas tiedostamattoman tajuntamme ääriin. (Olen tahtonut kuvailla tajunnallista tapahtumista mahdollisimman yksinkertaisesti ja siksi kuvaus on kovin karkea.)

Voidaan myös ajatella, että tiedostamaton osa tajunnastamme on piilossa. Kuitenkin puhuminen piilotajunnasta on yhtä harhaanjohtavaa kuin alitajunnasta puhuminenkin, koska tajunta on jatkuvassa liikkeessä eikä mitään osaa siitä voida sinänsä määritellä jossain piilossa tai tietoisuuden alapuolella olevaksi. Mikä tahansa voi joskus olla meille tietoista samoin se sama voi joskus olla hyvinkin kirkkaana tiedostamaamme. Ei ole siis kahta pysyvästi erillistä lohkoa tai aluetta tajunnassamme, sitä jota meidän kuuluisi kutsua tietoisuudeksi ja sitä jota meidän pitäisi kutsua ali- tai piilotajunnaksi. On vain yksi ja sama tajunta, jonka monenlaiset sisällöt ovat milloin tietoisuudessamme ja milloin taas tiedostamattomissamme. Juuri sen mukaan, mistä kulloinkin elämässämme on kyse eli mitä meidän on yritettävä sillä hetkellä tai siinä tilanteessa tiedostaa. Loput koko elämämme aikana tajuntaamme kertyneestä sisällöstä voimme huoletta jättää tiedostamatta, koska sille ei ole sillä hetkellä mitään käyttöä.

On lukemattomia kirjoja alitajunnasta. Monet niistä voivat olla täysin asianmukaisiakin kaikilta muilta osin kuin virheellisen käsitteistön osalta. Jos samat kirjat ovat luettavissa vaikkapa englannin kielellä, ei tätäkään ongelmaa ilmene, koska englannin kielessä puhutaan aivan oikein käsiteparilla conscious ja unconscious (awareness).  Tosin saatetaan käyttää myös käsitteitä subconscious tai preconscious*) ja sijoitella näitä vielä joko edellä mainittujen tilalle tai niiden väliin. Esittäjästä riippuen kuvaillaan ihmisen tajuntaa sitten joko kaksi-, kolme- tai neljätasoisena kiinteänä rakenteena, jossa kullakin kuvitellulla tasolla on omat kuvitteelliset tehtävänsä. Kun ryhdytään puhumaan näiden erilaisten nk. tasojen sisältämistä voimista, ollaankin sitten täysin mystiikan ja pseudo- eli näennäistiedon parissa. Tieteellisten tosiasioiden kanssa tällaisilla esityksillä ei ole mitään tekemistä. Mutta taloudellista hyötyähän niillä vain tavoitellaankin, harmillista vain kuinka moni menee ns. halpaan (tai kovinkin kalliiksi tai vähintäänkin haitalliseksi osoittautuvaan ansaan).

Kaikki ymmärryksemme kumpuaa tajuntamme horisonteista. Kaikki, mitä olemme elämämme aikana ymmärtäneet, on myös jossain muodossa jäänyt tajuntaamme täydentämään sitä. Tämä horisonttiperusta voi olla joko taakka tai lahja, joka kielteisesti elämäämme vaikuttava tai myönteisesti sitä rikastava kohtalomme. Onneksi meillä on vapaa tahto, jonka puitteissa voimme tehdä valintoja siitä, miten erilaiseen elämässämme kohtaamaamme asennoidumme ja suhtautumme. Olemme siis sisäisesti vapaa sillä lailla rajoittamattomalla tavalla ettei kukaan voi tätä vapautta koskaan ottaa meiltä pois. Tätä tosiasiaa esim. Viktor Frankl korosti keskitysleirissä ollessaan ja käytti sisäistä vapauttaan myös täysimääräisesti hyväkseen siellä ja sieltä selviytymisessään.

Eräs kaikkeen tajunnassamme tiedostamattomana olevaan liittyvä ”voima” on syytä erikseen mainita – ei pelkästään sen takia, että sitäkin on mystifioitu eri tavoin. Kyse on intuitiosta, kyvystämme oivaltaa asioita ilman, että meidän tarvitsisi tai että edes voisimme kaikkea aina järkiperäisesti pohtia loppuun asti. Olemme kuitenkin saattaneet kovastikin yrittää pohtia jotain asiaa, mutta emme ole päätyneet sitä kautta mihinkään lopputulokseen. Silloin intuitio, yksi tajunnallisista kokemuslajeista, astuu kuvaan. Tällaiset intuitiiviset, ikään kuin itsestään muodostuvat oivallukset ovat suoria välähdyksiä tiedostamattomasta tajunnastamme eli tajuntamme horisonttiperustasta. Irralliset, tajunnan erilaisissa horisonteissa sijaitsevat asiat ikään kuin loksahtavat kohdalleen ja tajuamme yhtäkkiä jotain uutta, jota emme ole aiemmin ymmärtäneet. Tätä oivalluksen hetkeä kuvaillaan usein lampun välähdyksenä pään päällä. Uutta ymmärrystä luovana heureka-ilmiönä (ks. heureka-sana wikipediassa).

*) käsitettä preconscious voidaan siltä kannalta pitää osittain perusteltuna, että tiedostaminen tapahtuu prosessinomaisesti alkaen kokonaan tiedostamattamme tapahtuvista vaiheista, ja edeten asteittain yhä tietoisempaan suuntaan, kunnes lopulta tiedostamme eli ymmärrämme jotain. Tai oivallamme jotain, joka voi tapahtua ahaa-elämyksen muodossa, jonka sellaisena jopa tiedostamme .

 

 

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Postaan tämän 6 vuotta sitten kirjoittamani tekstin uudestaan sen ”kunniaksi”, että löysin sähköpostini roskapostilaatikkoa ja löysin sielä tämän vuoden I love me -messuja koskevan ennakkomainoksen. Itsekeskeisyyden ihannointi ei siis näytä ainakaan vähentyneen viime vuosien aikana… 

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂